Mummo ja Kaarlo

 

Innostuin kiittävistä kritiikeistä niin, että tilasin oitis Juhani Branderin Amerikan (WSOY 2023) Vaski-kirjastosta. Kului kuukausia, ennen kuin huomasin olevani vasta sijalla 65 lainausjonossa. Vieteri katkesi. Niinpä ostin opuksen e-kirjana. Nyt voin jo kertoa, että lukukokemukseni myötäilee kriitikoiden kehuja. Arvosteluja löytyy runsaasti netistä, useimmat tosin maksumuurin takana. Eurolla lunastin kuukauden lukuoikeuden Aamulehteen, jotta sain lukeakseni myös Janica Branderin Kurjuutta ja kauneutta -kritiikin Amerikasta.

Teoksen motto on peräisin William Ernest Henleyltä Laura Ala-Kokon suomentamana:

Ei haittaa kuinka ahdas portti,

kuinka rangaistusten täyttämä lista

Olen Kohtaloni mestari,

Olen sieluni kapteeni.

Sitten jysähtivät eteen tarinan ensi rivit viemällä minut toisen maailmansodan vuosiin:

8.9.1944    

Aino havahtui unesta. Tuttu kuorsaus kuului vierestä. Herman nukkui syvää sunnuntailapsen unta. Ainon uni oli rikkonaisempaa, hän ei koskaan antautunut sille täysin. Se oli jostain pois, jostain, mihin piti varautua mutta mitä hän ei osannut nimetä. Uni valitsi hänet, ei toisinpäin, hänellä ei ollut siinä mitään roolia.

Kirja jakautuu osiin I, II ja III. Alussa nuori nainen monien muiden joukossa matkustaa sotalaivalla kohti Saksaa. Yhtäkkiä naisia ei enää siedetä. Heidät heitetään mereen, elleivät suostu itse hyppäämään. Aino on raskaana, mutta osaa uida. Hän selviää Oravaisten/Omenaisten saareen. Se on kammottava, mutta Ainolle tuttu paikka, jonne on haudattu ties keitä, kuten itsemurhan tehneitä, rikollisia. Aino muistaa äitinsä kertoneen tarinoita saaresta. Sinne ei retkeilty.

Saaren rantahiekassa Aino tuntee supistusten alkaneen:

Aino raahautui selällään hiekassa metsää kohden. Ensin kyynärvarsien varassa, sitten laajoja kaaria kädet ojennettuina kuin selällään uiden. Metsänrajassa Aino näki koivunoksalla kieppuvan oravan, sen valkoisen vatsan. Variksen ruoskamaisen siiveniskun, käpyjen helistimet.

Ainon tausta saaristolaisena selviää muutamin piirroin. Sitten loikataan kymmenen vuoden yli. Kesällä 1954 ollaan Hittolan ränsistyneessä talossa. Isofar oli hukannut korttipelissä maat. Viina oli viimeistellyt tuhon tappamalla ukon. 

Kaarlo tutkii kirppuja mummonsa kainalossa. Ne olivat mummon oravia, kolmella omat nimet.  Mummo paitsi kiroilee ja manaa myös tarinoi ihmeellisistä paikoista ja olennoista, kun oppivainen Kaarlo kyselee. Ruokaa tehdään harvoin. Jouluna kuitenkin kaikkea on tarjolla. Äidistä ei puhuta muuta kuin se, että äiti meni Amerikkaan, jossa kaikki hymyilevät auringon paisteessa. Paikka paikoin on lisäksi tarjolla otteita äidin päiväkirjasta. 

Köyhyys ja Kaarlon runsas, kihara, tumma erottaa Hittolan asukit kyläläisistä ja heidän vaaleatukkaisista pojistaan. Koulussa Kaarloa rääkätään senkin vuoksi, että hän osaa lukea ja kirjoittaa hyvin. Opettaja ei taitoja arvosta, kunnes Kaarlo antaa ylittämättömän näytön mummonsa avustamana. Opettaja oli antanut pirullisen kotitehtävän, joka piti seuraavana päivänä lukea ääneen luokan edessä. Mummo oli kirjoittanut tarinaa pitkälle yöhön. Tuloksena oli häivähdys kaupunkielämää oudoin paikannimin niin vangitsevasti, että kaikki kuuntelivat vaiti, pyysivät jopa jatkoa. Silti Kaarlo yhä sai lukemisesta ja kirjoittamisesta enintään seiskan. Mutta tytöt tykkäsivät, alkoivat jutella. Eivätkä pojat enää rusikoineet Kaarloa.

Koulu kaikkineen valottuu draamana, jossa osat on jaettu vaurauden ja tiettyjen muiden leimojen mukaisesti. Lapset toistavat vanhemmilta oppimaansa. Opettaja, pappi ja sosiaalityöntekijät eivät hekään ole vähäosaisen puolella.

Kaarlon avuksi siunaantuu vahva työmies Sakari, kun talollisten pelloilla tai nuotanvedossa tarvitaan lisävoimia. Isokourainen, nälkiintynyt Kaarlo kelpaa kymmenvuotiaana miesten töihin varsinkin Sakarin apuna. Pysyväksi turvaksi ei Sakarista ole. Satunnaiseksi suojelusenkeliksi osoittautuu myös yksi koulukeittolan naisista huolehtimalla ajoittain Kaarlolle riittävästi ruokaa.

II osa alkaa myöhään saapuneella keväällä. Teksti tarjoilee auliisti havaintoja luonnosta:

Muuttolinnut aistivat syvälle maaperään juurtuneet pohjoisen kamaran magneettiset suonenvedot. Lintujen levähdyspaikkoja olivat vanhojen peltojen kaljut alat, joille ne uupuneina laivueina laskeutuivat. Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurun eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. 

Sinä keväänä mummo kaatuu eikä Kaarlo pysty nostamaan häntä. Naapuriin on juostava hakemaan apua. Mummo viedään hevospelillä pois. Kaarlo on yksin olematta mies talossa, niin kuin pitäisi.

Seuraa tuskastuttavia viikkoja. Mummo kuolee, haudataan, ihmisiä käy Hittolassa, Kaarlosta puhutaan kuin esineestä, jota kukaan ei halua. Äiti on yhä Amerikassa. Heinäntekoon Kaarlo kuitenkin osallistuu ja saa ruokaa, mutta etääntyy kyläläisistä.

III osa tuo lähelle kaiken sen, mitä Kaarlo tuntee ja kokee jätettyään Hittolan mukanaan tuhti eväsreppu. Mökkiin hän ei palaisi, vaan menisi Amerikkaan. Turvaton lapsi ottaa veneen ja lähtee soutamaan, rantautuu, näkee ikään kuin lampaita, asettuu toviksi tyhjään taloon. Fiktio näyttää voimansa tekstin tarjoillessa peilauksia Kaarlon tajunnanvirtaan. Näyt täyttävät mielen, Matkan on jatkuttava, vaikka ensin katkeaa yksi airo, lopulta toinenkin solahtaa mereen. Soutu hiipuu. 

Tähän kuuluu kuvitella pitkä tauko, kunnes annan lopun hylkeineen uudelleen riipaista kyynelet silmiin. 

Teos tosiaan kasvaa runolliseksi balladiksi merestä, hylkeestä ja pojasta, joka pienellä veneellä yrittää soutaa valtameren toiselle puolelle, kuten mainosteksti tiivistää.

***

Olen isäni puolelta Rymättylään kauan sitten juurtunutta sukua, Vietin serkkuni kanssa paljon aikaa yhteisen tätimme luona. Niinpä tunnen melko hyvin saariston oloja paikannimineen niiltä vuosilta, joita romaani käsittelee. Muutama paikannimi toistuu sellaisenaan, jotkut muunneltuina, kuten Omenainen Oravaisena. Juhani Brander on sijoittanut kirjansa tapahtumat Rymättylän tapaiseen paikkaan. Lopussa hän mainitsee lähteikseen muun muassa Rymättylän historian I ja II. Niitä minäkin luin sukututkimusta tehdessäni. Aavistelen, että mies tai ainakin hänen sukunsa on jollakin tavalla kiinni Rymättylässä. Niin vahvalta tuntuu eläytyminen sekä paikkoihin, niiden luontoon että keskeisiin henkilöhahmoihin. Kenties Ainon päiväkirja, joka mummon kuoltua löytyy arkkuun talletettuna, voisi olla olemassa ja kirjailijan hallussa, vaikka hän vakuuttaa tarinansa olevan puhdasta fiktiota.

Teos on omistettu Felix Branderille (1901–1931).

Vaihteeksi vahvaa teatteria

 

Kiitos Aina Bergrothin näytelmän ja Turun kaupunginteatterin tiedän nyt, kuka oli Lou Salomè sellaisena kuin kuin ohjaaja Liisa Mustonen kuuden näyttelijän kanssa ja teatteritekniikan keinoin hänet on toteuttanut. Hurmaantuneena vietin lauantai-iltapäivän nimiroolissa Louta esittävän Linda Hämäläisen ja hänen tunnettuja miesystäviään näyttelevien seurassa. Tomi Alatalo, Toni Harjajärvi ja Stefan Karlsson muuntuvat yhtä lailla Friedrich Nietzscheksi, Rainer Maria Rilkeksi kuin Sigmund Freudiksi. Myös Ulla Reinikaiselle ja Riitta Salmisille riittää tulkittavaa sekä Loun äitinä, Ellen Keynä, Nitzscheä palvovana sisarena että raskaaksi tulevana kotiapulaisena.

Puvustus jättää korostamatta sukupuolta. Kaikilla on beesin värinen hame. Taustan verhoihin heijastetaan maisemia tai interiöörejä kohtauksien mukaisesti. Nerokasta.

Kopion lehtijutusta kuvan kohtauksesta, jossa Loulla on ruoska kädessä. Sen lähtökohta on historiallinen valokuva. Löytyy netistä.

Irmeli Haapanen otsikoi ylistävän kritiikkinsä Turun Sanomissa 15.2.2024 suorasukaisesti:

Nyt jos koskaan kannattaa rientää Turun kaupunginteatteriin, sillä näin säkenöivää draamaa on harvoin tarjolla – Linda Hämäläinen tekee pääosassa elämänsä roolin.

Ylen sivuilta löytyy Pia Parkkisen juttu (24.9.2021) Bergrothin näytelmästä sen saatua ensiesityksensä KOM-teatterissa. Suosittelen lukemista ja kuvien katsomista. Juttu avautuu maksutta ja tarjoaa näkymiä hyörinästä kauniin, opinhaluisen naisen ympärillä. 

Erinäiset omat ohjelmanmuutokset jättivät lauantai-iltapäiväni vapaaksi kävellä teatteriin. Lippu toki oli hankittu hyvissä ajoin, vaikka paikka olisi löytynyt viime tipassakin, sillä salissa näkyi vapaita tuoleja. Nautin suuresti näkemästäni: näyttelijät loistivat, kohtaukset vaihtuivat rivakasti, puvustus ja "kulissit" hienosti toimivine verhoineen ja heijastuskuvineen tuottivat oivalluksen tapaisia. Tarkoin harkituin kohdin leiskahti näkyville jotakin punaista. Aivan lopuksi koko näyttämö verhoutui punaiseen, leijuvaan kankaaseen. Sen kätköihin häipyi esitys. Vaikuttavaa!

Silvia Hosseini, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

 

O

Silloin tällöin tartun vinkkeihin vakituisesti seuraamistani blogeista. Tästä löytyy se, joka sytytti minut ostamaan Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, Totuus ja Kuolema (Gummerus 2021, 237 s.) e-kirjana. Linkistä avautuu Donna Mobilen teksti, josta saa käsityksen kokoelman sisällöstä. Myös rakenne pää- ja alaotsikoineen kirkastuu. 

Luettuani esseet olen sekä ällistynyt että hurmaantunut. Tekstit kertovat lukeneisuudesta, sivistyksestä, rohkeudesta, avoimuudesta, tunteikkuudesta, eloisuudesta. Tekstit hengittävät. Lukijana koin eläväni mukana muissa paitsi Tie-osion päättävässä Miesten tarinat -esseessä. Yhdysvaltain kirjallisuuden tuntemukseni on näet siinä määrin vajaa, etten pystynyt keskustelemaan tekstin kanssa.

Iranissa 1982 syntynyt Silvia on kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa,  puhuu äidinkielenään suomea ja sen verran isänsä kieltä persiaa, että tulee juttuun sukulaistensa kanssa Teheranissa käydessään. Lainaan yhtä hänen iranilaista kirjettään:

Kielitaitoni ei riitä kovin vivahteikkaisiin keskusteluihin, joten useimmiten tyydyn vain hymyilemään ihmisille, jotka puolestaan kohteliaasti ihmettelevät, kuinka erinomaista persiaa puhunkaan, mašallah!   

Tuo ilmaus, ”luojan tahdosta”, on muuten yksi isoäidin lempisanoista, jota hän käyttää luetellessaan ansioitani: mašallah sitä ja mašallah tätä. Siihen O toteaa aina kuivasti, että ei mašallah sitä tutkintoa suorittanut tai kirjaa kirjoittanut, vaan Silvia. Se naurattaa minua joka kerta.

Filosofian maisterin tutkinnon jatkoksi on tekeillä väitöstutkimus Leonard Cohenin laululyriikasta. Löysin netistä tiedon, että Silvia on työskennellyt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Sibelius-lukiossa, mutta on muuttanut Tampereelle. Täystoimisen koulutyön oheen on tarvittu vapaata aikaa ajattelemiseen ja kirjoittamiseen sekä kommentoijia avuksi. Näitä Silvia kiittää kirjansa päätteeksi. 

Lainaan viisi vuotta sitten Opettaja-lehdessä 5.4.2019 ilmestynyttä Tiiamari Pennasen juttua opettamisesta lukiossa ja ylhäältä satelevista vaatimuksista. Otsikko tiivistää sisällön näin:

Ajattelun provokaattori – Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Onko ihme, että minua ihastuttavat Silviassa paitsi hänen loisteliaat tekstinsä myös hänen ammattinsa? Olemme kollegoita. Yli 20 vuotta sitten eläköityneenä koen tosin tipahtaneeni syrjään koulukeskusteluista. Mutta kokemuksissa riittää muistelemista etenkin opettajavuosilta 1971–85. Silloin  hankin olennaisia kokemuksia äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta, paljosta muustakin. Olin mukana peruskoulun uudistamisessa alusta asti. Perheen ruuhkavuosiin osunut opetusharjoittelu Tampereen normaalikoulussa parin innostavan sijaisvuoden jälkeen Kangasalan kokeiluperuskoulussa tuotti kuitenkin toistuvia migreenejä, koska oppikoulun ja peruskoulun filosofiat erosivat toisistaan järkyttävästi. Siksi toiseksi tein kaksinkertaisen määrän harjoittelua suorittamalla myös historian ja yhteiskuntaopin lehtorin kelpoisuuteen vaadittavat opinnot. Olihan pääaineeni maisterintutkinnossa yleinen historia, sittemmin kotimainen kirjallisuus lisensiaatin ja tohtorin tutkinnossa.

Silvian tavoin tosiaan jatkoin työn ohessa opintojani, kunnes nippa nappa 50-vuotiaana väittelin 1991. Silloin olin toiminut jo viitisen vuotta Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tp. didaktiikan lehtorina. Homma jatkui vakituisena äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorina luokanopettajakoulutuksessa eläkkeelle siirtymiseen asti. 

Mainittakoon vielä, että Silvian kirjallisuuskritiikkejä luen aina, kun niitä kohdalle sattuu. Erityisesti mieleen on jäänyt tämä Suomen Kuvalehdesssä 2.12.2023 julkaistu arvio Miki Liukkosen Vierastila-teoksesta. En nimittäin saanut otetta Liukkosen ylistetystä romaanista Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Puolivälissä lähes 1000-sivuista teosta jätin kaoottisen tarinan kesken. Suren Mikin kohtaloa. Mutta en tunne vetoa hänen viimeisen teoksensa lukemiseen.

Turun linnan Katariinat

 
Jokunen viikko sitten pitkäaikainen ystävä, edesmenneen serkkuni koulukaveri soitti ja kysyi, haluaisinko lukea Jenna Kostetin  Kuuden Katariinan jäljillä (Aulakustannus 2023, sivuja 250). Mikäs siinä, vastasin. Pyöräilykautensa avauksena tämä Marja toimitti kirjan minulle lainaksi kotiin asti. Eilen kiikutin sen takaisin sovittuun paikkaan itse Turun linnaan, jonka 1500-luvulla valmistuneessa esilinnassa toimii Juhana Herttuan kellari -niminen ravintola. Siellä nautittiin erittäin hyvä lounas ennen museopiipahdusta.

En tiennyt kirjasta mitään aloittaessani luku-urakkaa. Pikku hiljaa huomasin, ettei kyse ole romaanista. Opukselle onkin määritelty kirjastoluokaksi 99, mikä tarkoittaa oppikirjoja ja opetusta. Itse asiassa luokka voisi olla 99.1 Elämäkerrat, muistelmat. Turun linnassa työskennellyt kirjailija esittelee itsensä kotisivuillaan muun muassa näillä sanoin: 

Hei, olen Jenna. Olen Turussa syntynyt, nykyään Raisiossa asuva kirjailija. Pidän metsistä, pienistä hevosista, salmiakista, piparmintusta, mustasta teestä, Brittein saarista ja villasukista. Olen opiskellut Turun yliopistossa kansatiedettä ja folkloristiikkaa, ja silloin kun en kirjoita olen tallilla, koiran kanssa lenkillä, hoidan puutarhaa, neulon ja suunnittelen villasukkia ja villapaitoja ja eksyn erilaisiin metsiin.

 

Jenna Kostetin isä Juhani Kostet toimi kaksi viisivuotiskautta Museoviraston pääjohtajana vuodesta 2014 alkaen, sitä ennen Turun museokeskuksen johtajana, mihin tytär viittaa omassa kirjassaan, sillä hänelle oli Turun linnan lipunmyynnissä kuittailtu nepotismista.

Katariinoihin paneutuessaan Jenna haki ja sai apurahoja. Niiden turvin hän saattoi määräajaksi jäädä pois työstä. Lukiessa sain sellaisen vaikutelman, ettei tietoja Katariinoista löytynyt riittävästi täyttämään kokonaisen kirjan sivuja. Ratkaisuksi arvelin väläykset omasta kirjoittamisesta, koiranpennun kanssa ulkoilusta ja matkoista niin Ruotsiin kuin Englantiin linnavierailuineen. Minua kuitenkin kiinnostivat Katariinat enemmän kuin kirjailija. Ilokseni löysin äsken netistä tiedon, että Jennan kokoamien tietojen pohjalta tarjotaan paraikaa kirjan nimen mukaisia Kuuden Katariinan kierroksia:

Kierroksella tarkastellaan linnaa Katariina Stenbockin, Kaarina Hannuntyttären, Katariina Jagellonican (kuvassa),  Kaarina Maununtyttären, Kristiina Katariina Stenbockin ja Carin Bryggmanin silmin. Heidän tarinoidensa kautta avautuu näkymiä naisten asemaan yhteiskunnassa eri aikoina: millaisia mahdollisuuksia näillä naisilla oli käyttää valtaa ja vaikuttaa omaan elämäänsä. 

Linnanpihalla oli hilkulla, että piipahduskin jyhkeään rakennukseen olisi jäänyt lounaan uuvuttamilta tekemättä. Onneksi myös idean äiti muisti, että hän haluaisi nähdä ainakin Katariina Stenbockin muotokuvan. Niinpä kapusimme hankalaa oikeanpuoleista portaikkoa ylös ja siitä edelleen lipunmyyntiin Jennan kirjan kansi muovipussista kajastaen. Juttu virisi oitis. Harmi, etten voinut hehkuttaa pelkkää innostusta tuloksesta, kuten kumppani ja tiskin toisella puolen seisseet. Paljon kirjasta kuulemma jutellaan.

Ystävällisesti meidät opastettiin suorinta tietä Brahe-saliin. Siellä näkyi sekä maalaus että sen mukaan ommeltu upea puku nuken yllä. Itse maalaus jätti kuulemma epäselväksi, minkälainen tämä Katariina, Pietari Brahen puoliso, oli ollut. 

Pitäisi uusia reissu ja osallistua Katriinat-kierrokselle. Aikakausien mukaisiin asuihin pukeutuneet oppaat ja kokoelmien vartijat juttelivat mielellään meidän pikakävijöiden kanssa, kun muita ei sattunut olemaan liikkeellä. Helpompaa tulosuunnasta avautuvaa vasenta portaikkoa linnanpihalle päästyä painelimme läheiseen Göran-ravintolaan, jossa me kaksi Marjaa nautimme cappuccinot mainion reissun sinetiksi. Yhteydenpitoa jatketaan.

Takatalvi ja Haahtelan Lumipäiväkirja

 

Lukunälän pystyy taltuttamaan äkkiä ostamalla e-kirja. Sellainen ei paljoa maksa, kun on kyse 2008 Otavalta ilmestyneestä Joel Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kannen on suunnitellut Päivi Puustinen.

Olen sen verran lukenut Haahtelaa, että tiesin saavani laadukasta tekstiä suppeassa koossa. Sivuja löytyi tällä kertaa 133, lukulaitteeseen ladattuna vain 103. Takatalven tuiskuissa valinta osui nappiin. Upposin tarinaan, kun uloskaan ei tehnyt mieli.

Eletään torstaita joulukuun 15. päivän aamua Helsingissä. Kertoja, oikeustieteen professori, on toipumassa sairaudesta, lähdössä pitkästä aikaa työpaikalle. Vaimon jäljiltä pöydällä näkyy leivänmuruja sekä lehti siististi taiteltuna. Miehen huomio kiinnittyy ulkomaanosaston artikkeliin:

Katselin artikkelin yhteydessä olevaa naisen kuvaa, hänen tarkkaa ja samalla välinpitämätöntä katsettaan. Naisella oli puolipitkät vaaleat hiukset, jotka kehystivät kasvoja, kaartuivat kaulalle. Se oli nuoruuden kuva, nainen oli korkeintaan kolmenkymmenen. Vaikka kuvassa oli tuttua, siinä oli myös jotain vierasta.

Muisti alkaa toimia. Kyse on Punaiseen armeijakuntaan kuuluneesta Sigrid Eisenbergista, joka oli vapautunut 25 vuoden vankeusajan jälkeen. 

Mies syö kylmää greippiä ja miettii, meneekö vaimo illalla suoraan juhlaan vai mennäänkö sinne yhdessä. Vaimon kotiin unohtaman puhelimen näytölle ilmestyy viesti 

klo 13?

Saman tien se katoaa. Mies lähtee työhönsä, mutta pyörtää ullakolle. Perimmäisestä nurkasta löytyy laukku sisältönään vanhoja lehtileikkeitä ja kirjeitä. Sigrid oli ollut miehen nuoruudenystävä ja rakastettu Heidelbergin opiskeluvuosina, mutta mies irrottautui naisesta ja palasi Suomeen. Vuosikymmenten takaisista kohtaamisista on tallella lukuisia merkkejä. Samoin omasta vaimosta, Erikasta, joka häilyy tarinan alkuvaiheissa olematta läsnä. Illalla aviomies ajaa yksin juhlapaikalle menemättä muiden joukkoon:

Katsoin lasin läpi juhlaväkeä, yritin etsiä Erikaa heidän joukostaan, mutta en nähnyt häntä. Lunta satoi nyt hiljalleen, taivas oli valkea, polkua peitti ohut kerros. Erika ei ollut talossa, mutta hän oli kaikkialla. Löysin merkkejä hänestä sieltä täältä, taskussani oli pieni kirjelappunen, kauppalista, hänen takistaan pudonnut nappi. Ja toisaalta; hänen toinen elämänsä, josta en nähnyt muuta kuin satunnaisia vihjeitä, merkinnän kalenterissa, viestin puhelimen näytöllä, pöydälle unohtuneen kirjan.

Henkilöistä erottuu vielä pariskunnan yliopistossa opiskeleva ja masentunut Laura-tytär. Kvartetti muodostaa jännitekentän, jossa kukin on kokenut ahdistusta ja setvinyt olemisiaan. Kertoja on palaamassa ihmisten ilmoille, muistelee Erikan häipyneen perheestä pariksi kuukaudeksi ja Lauran rankaisseen äitiään mykkäkoululla. Rakastetun palattua Suomeen nuori Sigfrid päätyi 1980 osaksi terroristiryhmää, murhia ja lopulta vankilaan. 

Romaanin II osassa tarina kiertyy takaisin nuoruusvuosiin ja Heidelbergiin asti. Professori lähtee kongressimatkalle Kööpenhaminaan, mutta vaihtaa suuntaa ja painuu Saksaan. Muutaman päivän kuluessa hän jäljittää Sigfridiä, turhaan. Lopulta hän eksyy punaisten lyhtyjen seutuville ja heittäytyy sivuun tutuilta reiteiltään kuin rangaistuksena. 

Viimeisessä, III osassa, tilanne vaitonaisessa keittiössä avautuu, kun Erika tulee kotiin ja aviopari juttelee toisilleen. Heillä on yhteistä menoa illan tullen, sillä tytär on kutsunut vanhempansa merenrantaan. Siellä kirjaimellisesti tapahtuu valaistuminen. 

Kauniiksi lopuksi tunnustan, että aika ajoin luen mielelläni Haahtelan hillittyjä, taiten rakennettuja, kieleltään hiottuja tarinoita. Kuulostaa yllättävältä, että Lumiomenan mukaan Haahtela herättää sekä ihailua että inhoa blogistien keskuudessa, kuten tästä postauksesta käy ilmi. Suosittelen, 

Kohtalona mehiläiset

 

Norjalaista kirjallisuutta tulee luetuksi perin harvoin. Kun Maja Lunden Mehiläisten historia ilmestyi suomeksi 2016 Katriina Huttusen kääntämänä, ostin sen e-versiona jo 2017 nippa nappa neljällä eurolla. Ihmeekseni lukeminen tökkäsi heti alkuun. Lukulaitteella opus kuitenkin säilyi ja aika ajoin muistutti itsestään, kun selasin, mitkä tekstit voisi poistaa. Lopulta piti tarkistaa, miksi jätin lukematta tarinan mehiläisistä.

Kirja alkaa luvulla Tao, Piirikunta 242, Shirong, Sichuan, 2098. 
Eletään siis aikaa 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan loppua Kiinassa. Ympäristö ja työntekijät ovat äärimmäisen säänneltyjä. Nuorehko nainen Tao raataa hedelmäpuiden pölyttäjänä, koska mehiläisiä tai muitakaan hyönteisiä ei enää ole kuin muutama.  Ajatuksissaan hän kaihoaa toisenlaista elämää edes 3-vuotiaalle pojalleen Wei-Wenille, jonka kanssa ehtii viettää vain tunnin päivässä. Sekin aika menee vastahakoisen lapsen pakonomaiseen opettamiseen. Myös aviomies Kuan raataa pölyttäjänä. Kumpikin tavoittelee rahan säästämistä, jotta pari voisi hakea lupaa toiseen lapseen. Kerronta etenee niukoin sanoin, karuin lausein kuin sisäisenä puheena. 
Huh, huh: kaikkinainen ankeus nitisti minulta lukuhalut, joita takakannen mainos oli virittänyt:

Lumoava romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta. 

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä?

Vuonna 2098 se on totta ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Maja Lunde (s. 1975) on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Kirja voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 ja Fabelprisenin 2016.

Toisella yrittämällä kolmessa aikatasossa nytkähtelevä tarina alkoi pikku hiljaa vetää. Piti sinnitellä kärryillä ykskaks vaihtuvissa aikatasoissa. Kaksi isää ja yksi äiti runsaan vuosisadan päässä toisistaan pyrkii kukin varmistamaan esikoisensa tulevaisuutta. Miehiä yhdistää vankkumaton usko ja itsepäisyys tehdä pojasta toisinto itsestä, mikä tarkoittaa, ettei pojan sovi innostua edes koulunkäynnistä, vaan jatkaa isänsä mehiläistarhan hoitajana. Omista unelmista ja koulutuksesta olisi pelkkää haittaa mehiläistarhurille. Vasta Taon aikalaisille koulutus voisi tarjota vapautuksen orjatyöstä tuhoutuneessa ympäristössä, jossa ylin valta on naisilla tai ainakin yhdellä naisella. Niinpä Tao yrittää väkisin opettaa pientä poikaansa, että tällä olisi vanhempiaan parempi tulevaisuus. Tuhoon tuomittu sekin yritys. Sen vie yksi mehiläisenpisto. 

Mielessä kaihertaa yhä kaikkien kolmen vanhemman pääkköys. Kukaan heistä ei kuuntele esikoistaan, William ei huomaa yhden tyttärensä keskittymistä isänsä mehiläisiin. George ei anna arvoa poikansa ammatinvalinnalle toimittajana eikä saa aikuiseen lapseen luonnikasta yhteyttä, kun tämä kuitenkin auttaa isäänsä mehiläishommissa.

Jonkinlaisen armahduksen henkilöhahmot saavat loppujen lopuksi, kun tiukkojen isien pesissä taas pörrää mehiläisiä ja Tao saa luottotehtävän kulkea kertomassa hyönteisten olennaisesta osasta luonnossa. Tiukkoihin riveihin istutettujen päärynäpuurivistöjen tilalle leviää kukkaketo. Elämä virkoaa, Taon ja Kuanin avioliitto herää sekin eloon. Onnelliseksi vääntynyt loppu ei kuitenkaan vakuuttanut lukijaa, sillä tarinan ihmisten toiminta pysyi raiteillaan. Tuho etenee. Siitä kirjailija tuntuu kantavan painostavaa huolta. Ja minä otin liian tosissani fiktion, koska ärsyynnyin.

Jokaisessa tarinassa tihkuu kuitenkin kiehtovaa tietoa mehiläispesien hyörinästä ja kuningattaren keskeisyydestä pesän olemassa ololle. Tuli väistämättä mieleen oma isäni, joka joskus 1960-luvun lopulla innostui mehiläistarhauksesta. Hän hankki muutaman pesän puutarhaansa Turun Ispoisissa. Ostipa isä uusia kuningattaria Yhdysvalloista asti kaiketi tarhurien yhdistyksen kautta. Vaati tarkkaa ajoitusta ja näppäryyttä siirtää kuningatar tulevaan valtakuntaansa. 

Mehiläisten uurastuksen tuloksena vadelma- ja omenasadot paisuivat. Samoin kävi serkkuni apilaviljelyksille Rymättylän Poikossa, jonne isän innostamana Lahja-serkkuni hankki muutaman pesän. Isä niitäkin kävi aika ajoin hoitamassa mopolla matkaa taittaen. Olin hyvissä ajoin ommellut pistoksen pitävät haalarit sekä isälle että äidille. Harsohatut he taisivat ostaa. 

Hunajasato otettiin talteen linkoamalla saunassa kunnon välineillä. Kaikkea hunajaa ei mehiläisiltä viety, vain sellainen osa, joka sitten korvattiin silkalla sokerilla. Aikamoista touhua hunajan suoramyynteineen! 

Pettymyksiäkin tuli. Voikukkien helottaessa keltaisenaan joku naapuri myrkytti pihaansa niin, että mehiläisiä kuoli paljon. Tietääkseni ohi kävelleet tai pyöräilleet ihmiset välttyivät mehiläisten pistoksilta, samoin kaksi meidän perheen lasta, jotka usein olivat mamman ja papan hoivissa. Mutta kerran puutarhan laidalla yksi vartija suuntasi suoraan korvalehteeni ja tuikkasi kipeästi. Sitä en unohda!

Maja Lunden romaanin nimeä Mehiläisten historia vierastan. Vai pitäisikö uskoa mehiläisten kohta olevan pelkkää historiaa? Ei kai mikään ihme, etten ole tarttunut hänen nyt jo neliosaiseksi täydentyneeseen ilmastosarjaansa.

Iiu Susirajan kuvia katsomassa

Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.–12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli hienosti aseteltu. 

Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin. 

Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.

Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.

 

Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.

Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!

Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.

Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.

Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas  Suomen neito museon aulassa.

Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.