Nyt lukemani Morrisonin varhaisteos herätti muistikuvia Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta, koska kummassakin kirjailija hahmottelee tarkasti henkilöhahmonsa. Morrison ei kuitenkaan otsikoi lukuja henkilöiden nimin, vaan osoittaa vuosiluvuin, mitä aikaa kulloinkin eletään. Suppeahko, 176-sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen kertoo vuosista 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1927. Ohion Medallionin kapungissa rutiköyhän Pohja-nimisen mäkikylän asukkaat näyttäytyvät toinen toistaan kummallisempina persoonallisuuksina, joita nöyryytykset, keskinäiset kähinät ja sota ovat muovanneet. Miehet notkuvat biljardisalin liepeillä tai häipyvät tyystin, naiset käyvät loputonta selviytymistaistelua pitääkseen hengissä lapsensa ja itsensä. Paljon tulee sanotuksi myös äitien ja tyttärien suhteista. Kerrontaa leimaa paitsi hirtehinen hurjuus myös verevä hilpeys, joista suuresti nautin. Aina en kumminkaan ottanut pysyäkseni kärryillä siinä, kuka oli kenenkin sukulainen tai muuten merkittävä Sulaan ja Neliin kytkeytyvässä henkilöiden kudelmassa.
Toisessa osassa eletään jo vuotta 1937, kun keskeiset henkilöt ja kasvinkumppanit, Sula ja Nel, taas tapaavat. Sula palaa kotiseudulleen Pohjaan yhtä yllättäen, kuin hän sieltä lähti kymmenen vuotta aiemmin. Hän tekee peruuttamattomia tekoja: lähettää isoäitinsä Evan kammottavaan Armonlaakson (!) vanhainkotiin, nappaa Nelin aviomiehen rakastajakseen ja tämän jälkeen lukuisia muita. Luvussa 1939 naapurit pitävätkin jo Sulaa pelkkänä räähkänä. Hän jää yksikseen isoon talorähjäänsä, kunnes luvussa 1940 kiertää juttu, että Sula sairastaa. Nel ilmaantuu entisen ystävänsä luo. Kipeitä asioita sanotaan, kuolemansairas, rahaton Sula pyytää Neliä hakemaan viimeisten hetkien kipulääkkeen, jää taas yksin ja tekee vielä kuollessaan uteliaana havaintoja siitä, mitä on kuolla. Ei kuulemma hassumpaa...
Luvussa 1941 Pohjan asukkaat nautiskelevat Sula Peacen kuolinuutisesta. Mutta moni heistä joutuu itse pian juhlatunnelmissaan tuhoon. Enteitä oli aina oltu näkevinään, mutta silti tapahtui, mitä tapahtui. Taikauskoiset tulkinnat ja selitykset ontuvat. Tarina päättyy vuoteen 1965, jolloin koko Pohja on lähes hävinnyt. Äveriäät valkoiset ovat kiinnostuneet paikasta, josta avautuu avara jokimaisema. Mustat ovat menettäneet rötiskönsä ja valuneet alas laaksoon tai kauas muualle töihin, joita mustille suotiin. Nel päätyy suureen oivallukseen pitkään kaihertaneen surunsa kohteesta: hän kaipaakin menettyä ystäväänsä eikä karannutta miestään! Kaksitoistavuotiaista rimppakintuista alkaen tytöt kasvoivat niin kiinni toisiinsa, etteivät itse eivätkä muut erottaneet, mikä heissä oli omaa itseä. He olivat yksi ja sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti