Pimeässä nähty ihmeitä Pinellasta

Sanomalehteä lukemalla pääsee jyvälle jopa taidenäyttelyistä, joista ei muuten mitään tietäisi. Perjantaina 10. helmikuuta 2012 Turun Sanomat valisti meitä lukijoita Pinellan koko kuva -jutulla (s. 27). Se alkaa tunnelmallisesti näin:

Puinen laiva lipuu hiljalleen Pinellan ja sen kuulujen pylväiden ohi. Rakennus näyttää tutulta, mutta oudon ränsistyneeltä. Aika kuluu, vuodenajat vaihtuvat, mutta Pinella pysyy.

Lisätietoina luin, että kyse on IC98:n kahden taiteilijan, Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin, digitaalisesta elokuvasta Näkymä vastarannalta. Toista tuntia kestävä leffa sekoittaa faktaa ja fiktiota Aurajoen rannan tutusta maamerkistä. Pitää paikkansa, mutta ilmeisesti lehtijutun nimeltä mainitsematon toimittaja oli jättänyt katsomisen kesken, koska Pinellan tarinaa ei kerrota parin sadan vuoden takaa nykypäiviin asti, kuten hän jutussaan väittää.Tekijät pysyttelevät luomassaan entisajassa. Olisin toki voinut perehtyä ennakolta myös museon sivuilta löytyviin tietoihin, jolloin olisin oitis tajunnut jotakin tekijäparista ja sen lähtökohdista, kuten tästä nettisivun sitaatista ilmenee:

Turkulainen taiteilijaryhmä IC-98 on perustettu vuonna 1998. Ryhmää kiinnostavat toteutumatta jääneet tapahtumat, fantastiset yhteydet asioiden välillä, puhtaat oppijärjestelmät ja harhaopit, historian läsnäolo nykyhetkessä, yhteiskuntaruumiin ja arkkitehtuurin sommitelmat sekä kontrollimekanismit ja niistä vapautumisen tekniikat.

Sekin olisi selvinnyt, että Matti Koivurinnan säätiö omistaa teoksen ja näyttää sitä nyt toukokuun loppuun asti Ars Novassaan. Teos on ollut nähtävänä  toukokuussa 2011 Helsingissä Forum Box -galleriassa ja kesällä 2011 Turun pääkirjaston kirjastopihalla erityisjärjestelyin. 

Kaksikko perustelee pitkään jatkunutta yhteistyötään sillä, että yhdessä on kyetty luomaan sellaista, mihin kumpikaan ei olisi yksin pystynyt. On syytä myös mainita, että Näkymä vastarannalta -teoksen animoinnit on toteuttanut Markus Lepistö.

Itse asiassa tuntuu siltä, että usein on hyvä loikata kohti uutta ja outoa ilman runsaita ennakkotietoja. Lehtijuttu riitti hyvin mainokseksi. Näyttelyyn saapuja näet ohjautuu taianomaiseen tunnelmaan jo hyvän matkaa ennen museon takkahuonetta, jossa elokuva pyörii tauotta. Ensi kosketuksen tulija saa urkumusiikkiin, teoksen yhteen olennaiseen osaan. Turun tuomiokirkon urkuri Markku Hietaharju soittaa hitaita, syviä säveliään. Ne täyttävät tilan ja ohjaavat kuulija-katselijan hartaasti uppoutumaan ohi lipuviin suurenmoisiin kuviin. Ne houkuttelivat kaivamaan kännykkäkameran esiin. Ihmeekseni kuvat onnistuivat, joten tohdin niitä tässä käyttää havaintoesimerkkeinä. Parasta olisi kuitenkin mennä katsomaan ja kuuntelemaan koko esitys Ars Novaan.

Henkeä haukkoen katselin, kuinka kuvan kaislat huojuvat, puiden lehdet liikahtelevat, kuu purjehtii taivaalla, vesi virtaa kohti jokisuuta, valon määrä lisääntyy virtauksen suunnassa vuorokausirytmin mukaisesti.

Taiteiljat kuvaavat markkinatalouden kehitystä 1800-luvun alusta siihen asti, että ekologiset rajat tulevat vastaan. 1836 rakennettu alunperin Gylichin pylväikkönä tunnettu paikka tarjosi tiloja kauppiaille. Söderlundin isoäidin vanhemmat pitivät siellä aikoinaan kahvilaa. Vauraus karttui, tilat komistuivat. Ikkunat lasitettiin. Laivaliikenne vilkastui, tavarat liikkuivat. Upeasti animoija on toteuttanut jopa laivojen mastojen heijastuksen isoista ikkunoista. Mutta ajat muuttuvat, kauppoja lopetetaan. Ikkunat peittyvät lautaverhoilun taakse. Rappio lisääntyy. Tuli viimeistelee tuhon kuin Turun kuulussa suurpalossa ikään.

Pylväät rapistuvat, satunnaiset majailijat rakentelevat paikalle telttojaan. Porthanin patsaan kohdalla näkyy kuvassakin patsastuolilla istuva mieshahmo nuokkumassa pää lurpallaan. Muistaakseni Porthania ei ole kuvattu noin periksi antaneena. Tämän seikan lupaan tarkistaa, kunhan liikuskelen yhä sijoillaan jököttävän patsaan lähistöllä.

 Lopulta luonto valloittaa takaisin paikan, johon ihmiset ovat jättäneet jälkiään. Ne häipyvät ja hiipuvat. Parhaina aikoinaan komea lyhtypylväs palvelee enää humalakeppinä, Gylichin pylväistä ei erotu edes rapistunutta ulkokuorta, ei kivikasaakaan.