tiistai 6. toukokuuta 2014

Waltarin seurassa viipyillen




Elämäkertojen lukemisessa minulla on meneillään oikea valas jopa e-kirjaksi, sillä olen urakassa vasta noin puolivälissä, kun silmissä vilisee sivu 570 melko isoin fontein. Kyse on Panu Rajalan muhkeasta opuksesta Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Sain sen jo kertaalleen kirjastosta etälainaksi, mutta ylen paksua, pehmeäkantista kirjaa oli mahdoton lukea. Nyt homma sujuu mainiosti Sony Readerilta, johon sen latasin maksettuani hankinnasta 11,90 euroa Elisa Kirjalle.

Elämäkerran Mika Waltari penkoo parhaillaan etruskien menneisyyttä ja on kohta valmis syöksähtämään uuden suurromaanin nakuttamiseen. Minä kuitenkin hyppäsin hetkeksi kyydistä ja tartuin omasta kirjahyllystä löytyvään Kuun maisema -kokoelmaan. Sen WSOY suostui lopulta 1953 julkaisemaan. Tätini perintönä minulle tullut kirja on 4. painosta. Siitä löytyvät Waltarin peinoisromaaneiksi nimetyt Jokin ihmisessä (48 sivua), Jäinen saari (41 sivua), Kuun maisema (71 sivua), Ennen maailmanloppua (31 sivua), Pariisilaissolmio (47 sivua) ja Ihmisen vapaus (19 sivua).  Sivumäärät kielivät Waltarin pyrkimyksestä hallita myös tiivis ilmaisu. Eilisiltana lukaisin aikoinaan kohutun tarinan Jokin ihmisessä. Se sijoittuu alamaailmaan ja päätyy intohimon nieluun. Mitään suurenmoista lukukokemusta en tavoittanut, mutta kannatti tutustua tällaiseenkin Waltariin. Luen pikku hiljaa myös valikoiman muut tekstit.

Nykylukijaa ällistyttää, että teksti on voinut herättää perin vahvaa vastustusta. Oikeastaan elämäkerta ja nyt myös itse pienoisromaanit paljastavat vajaan sadan vuoden takaisen Suomen henkisestä ilmastosta seikkoja, joita en paljosta historian opiskelusta huolimatta ole tajunnut. Paljon sellaista ihmisten oloihin ja arvostuksiin liittyvää tietoa tihkuu esiin kaiken matkaa, että jo tämä elämäkerran piirre pitää minut lukijana otteessaan. Teos on totta tosiaan kirjoitettu waltarimaisen tarkasti, runsaasti, paikoin hilpeästi. Tästä myöhemmin lisää.
 
Wikipediasta löytyy kelpo valistustekstiä Waltarin pienoisromaaneista: 
"Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.[15][16] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.  Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys.      
Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina."

Ehkäpä tarjoilen omat kokemukseni koko Kuun maisema -kokoelmasta, kun olen lukenut loputkin valikoiman teksteistä. Tämä pikainen katsaus olkoon alkusoittona Waltari-havahtumiseeni paljon kuulun kirjailijan satavuotisjuhlinnan jälkeen.



2 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Minkä takia kirjan nimi on Unio Mystica? Viittaako se Helsingissä sijaitsevaan kirjakauppaan?

Pienoisromaanit tai novellit ovat minusta usein mielekkäämpää luettavaa kuin pitkät ja monesti myös pitkäpiimäiset romaanit. Ei se asia siitä kummene vaikka kirjaan sisällyttäisi 500 sivua 50 sivun napakamman kuvailun sijasta.

Hiljattain tuli tv:stä tuo Vieras mies tuli taloon - tosin tuli sekin lyhyemmin nimellä Vieras mies. Pariisilaissolmio tuli myös Matti Kassilan elokuvien esittelyn aikaan teemalta.

Lissu kirjoitti...

Elämäkerran nimi tulee itseltään Waltarilta, joka teologiaa opiskeltuaan jätti koko homman, mutta Jumalan ja ihmisen välinen mystinen suhde ei jättänyt miestä rauhaan.

Kanssasi samaa mieltä on ollut moni. Mutta muhkea suosio Pohjois-Amerikassa kielii siitä, että amerikkalaiset opiskelivat Waltarin jättikirjoista historiaa, josta eivät ennen mitään tienneet, ihan elämäkerturin sanoin.

Itseltäni ovat yhä lukematta Johannes Angelos ja Turms, kuolematon. Mikael-kirjat kaiketi joskus luin, mutten muista niistä juuri mitään. Pienoisromaanien pohjalta tehtyjä leffoja ja jokusen Komisario Palmun olen katsonut. Ihan faniksi asti en ole innostunut näkemästäni. Silti tajuan, että Waltari oli ja on kenties yhä ihmemies.