Silvia Hosseini, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

 

Silloin tällöin tartun vinkkeihin vakituisesti seuraamistani blogeista. Tästä löytyy se, joka sytytti minut ostamaan Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, Totuus ja Kuolema (Gummerus 2021, 237 s.) e-kirjana. Luettuani esseet olen sekä ällistynyt että hurmaantunut. Tekstit kertovat lukeneisuudesta, sivistyksestä, rohkeudesta, tunteikkuudesta, häpeilemättömyydestä, eloisuudesta. Tekstit hengittävät. Lukijana koin eläväni mukana muissa paitsi Tie-osion päättävässä Miesten tarinat -esseessä, sillä Yhdysvaltain kirjallisuuden tuntemukseni on siinä määrin vajaa, etten pystynyt keskustelemaan tekstin kanssa.

Iranissa 1982 syntynyt Silvia on kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa,  puhuu äidinkielenään suomea ja sen verran isänsä kieltä persiaa, että tulee juttuun sukulaistensa kanssa Teheranissa käydessään. Lainaan yhtä hänen iranilaista kirjettään:

Kielitaitoni ei riitä kovin vivahteikkaisiin keskusteluihin, joten useimmiten tyydyn vain hymyilemään ihmisille, jotka puolestaan kohteliaasti ihmettelevät, kuinka erinomaista persiaa puhunkaan, mašallah!   

Tuo ilmaus, ”luojan tahdosta”, on muuten yksi isoäidin lempisanoista, jota hän käyttää luetellessaan ansioitani: mašallah sitä ja mašallah tätä. Siihen O toteaa aina kuivasti, että ei mašallah sitä tutkintoa suorittanut tai kirjaa kirjoittanut, vaan Silvia. Se naurattaa minua joka kerta.

Filosofian maisterin tutkinnon jatkoksi on tekeillä väitöstutkimus Leonard Cohenin laululyriikasta. Löysin netistä tiedon, että Silvia on työskennellyt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Sibelius-lukiossa, mutta on muuttanut Tampereelle. Tiiamari Pennanen otsikoi juttunsa Opettaja-lehdessä 5.4.2019: 

Ajattelun provokaattori –  Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Minua kiinnostaa ja ihastuttaa Silviassa paitsi hänen loisteliaat tekstinsä myös hänen ammattinsa. Olemme kollegoita! Itse tosin yli 20 vuotta sitten eläköityneenä koen tipahtaneeni syrjään koulukeskusteluista. Unohtumattomina pysyvät yhä mielessä kouluvuodet 1971–85, kun hankin olennaisia kokemuksia äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta. Opetusharjoittelu Tampereen normaalikoulussa parin sijaisvuoden jälkeen Kangasalan kokeiluperuskoulussa tuotti toistuvia migreenejä. Perusfilosofiat poikkesivat toisistaan melkoisesti.

Mutta Silvian tavoin jatkoin työn ohessa opintojani, kunnes nippa nappa 50-vuotiaana väittelin tohtoriksi 1991. Silloin olin toiminut jo viitisen vuotta Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tp. didaktiikan lehtorina. Homma jatkui vakituisena äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorina luokanopettajakoulutuksessa eläkkeelle siirtymiseen asti. 

Silvian kirjallisuuskritiikkejä luen aina, kun niitä kohdalle sattuu. Erityisesti mieleen on jäänyt tämä Suomen Kuvalehdesssä 2.12.2023 julkaistu arvio Miki Liukkosen Vierastila-teoksesta. En nimittäin saanut otetta ylistetystä romaanista Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Puolivälissä lähes 1000-sivuista teosta jätin kaoottisen tarinan kesken. Vierastilaa en enää ostanut.

Turun linnan Katariinat

 
Jokunen viikko sitten pitkäaikainen ystävä, edesmenneen serkkuni koulukaveri soitti ja kysyi, haluaisinko lukea Jenna Kostetin  Kuuden Katariinan jäljillä (Aulakustannus 2023, sivuja 250). Mikäs siinä, vastasin. Pyöräilykautensa avauksena tämä Marja toimitti kirjan minulle lainaksi kotiin asti. Eilen kiikutin sen takaisin sovittuun paikkaan itse Turun linnaan, jonka 1500-luvulla valmistuneessa esilinnassa toimii Juhana Herttuan kellari -niminen ravintola. Siellä nautittiin erittäin hyvä lounas ennen museopiipahdusta.

En tiennyt kirjasta mitään aloittaessani luku-urakkaa. Pikku hiljaa huomasin, ettei kyse ole romaanista. Opukselle onkin määritelty kirjastoluokaksi 99, mikä tarkoittaa oppikirjoja ja opetusta. Itse asiassa luokka voisi olla 99.1 Elämäkerrat, muistelmat. Turun linnassa työskennellyt kirjailija esittelee itsensä kotisivuillaan muun muassa näillä sanoin: 

Hei, olen Jenna. Olen Turussa syntynyt, nykyään Raisiossa asuva kirjailija. Pidän metsistä, pienistä hevosista, salmiakista, piparmintusta, mustasta teestä, Brittein saarista ja villasukista. Olen opiskellut Turun yliopistossa kansatiedettä ja folkloristiikkaa, ja silloin kun en kirjoita olen tallilla, koiran kanssa lenkillä, hoidan puutarhaa, neulon ja suunnittelen villasukkia ja villapaitoja ja eksyn erilaisiin metsiin.

 

Jenna Kostetin isä Juhani Kostet toimi kaksi viisivuotiskautta Museoviraston pääjohtajana vuodesta 2014 alkaen, sitä ennen Turun museokeskuksen johtajana, mihin tytär viittaa omassa kirjassaan, sillä hänelle oli Turun linnan lipunmyynnissä kuittailtu nepotismista.

Katariinoihin paneutuessaan Jenna haki ja sai apurahoja. Niiden turvin hän saattoi määräajaksi jäädä pois työstä. Lukiessa sain sellaisen vaikutelman, ettei tietoja Katariinoista löytynyt riittävästi täyttämään kokonaisen kirjan sivuja. Ratkaisuksi arvelin väläykset omasta kirjoittamisesta, koiranpennun kanssa ulkoilusta ja matkoista niin Ruotsiin kuin Englantiin linnavierailuineen. Minua kuitenkin kiinnostivat Katariinat enemmän kuin kirjailija. Ilokseni löysin äsken netistä tiedon, että Jennan kokoamien tietojen pohjalta tarjotaan paraikaa kirjan nimen mukaisia Kuuden Katariinan kierroksia:

Kierroksella tarkastellaan linnaa Katariina Stenbockin, Kaarina Hannuntyttären, Katariina Jagellonican (kuvassa), Kaarina Maununtyttären, Kristiina Katariina Stenbockin ja Carin Bryggmanin silmin. Heidän tarinoidensa kautta avautuu näkymiä naisten asemaan yhteiskunnassa eri aikoina: millaisia mahdollisuuksia näillä naisilla oli käyttää valtaa ja vaikuttaa omaan elämäänsä.

Linnanpihalla oli hilkulla, että piipahduskin jyhkeään rakennukseen olisi jäänyt lounaan uuvuttamilta tekemättä. Onneksi myös idean äiti muisti, että hän haluaisi nähdä ainakin Katariina Stenbockin muotokuvan. Niinpä kapusimme hankalaa oikeanpuoleista portaikkoa ylös ja siitä edelleen lipunmyyntiin Jennan kirjan kansi muovipussista kajastaen. Juttu virisi oitis. Harmi, etten voinut hehkuttaa pelkkää innostusta tuloksesta, kuten kumppani ja tiskin toisella puolen seisseet. Paljon kirjasta kuulemma jutellaan.

Ystävällisesti meidät opastettiin suorinta tietä Brahe-saliin. Siellä näkyi sekä maalaus että sen mukaan ommeltu upea puku nuken yllä. Itse maalaus jätti kuulemma epäselväksi, minkälainen tämä Katariina, Pietari Brahen puoliso, oli ollut. 

Pitäisi uusia reissu ja osallistua Katriinat-kierrokselle. Aikakausien mukaisiin asuihin pukeutuneet oppaat ja kokoelmien vartijat juttelivat mielellään meidän pikakävijöiden kanssa, kun muita ei sattunut olemaan liikkeellä. Helpompaa tulosuunnasta avautuvaa vasenta portaikkoa linnanpihalle päästyä painelimme läheiseen Göran-ravintolaan, jossa me kaksi Marjaa nautimme cappuccinot mainion reissun sinetiksi. Yhteydenpitoa jatketaan.

 

 

Takatalvi ja Haahtelan Lumipäiväkirja

 

Lukunälän pystyy taltuttamaan äkkiä ostamalla e-kirja. Sellainen ei paljoa maksa, kun on kyse 2008 Otavalta ilmestyneestä Joel Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kannen on suunnitellut Päivi Puustinen.

Olen sen verran lukenut Haahtelaa, että tiesin saavani laadukasta tekstiä suppeassa koossa. Sivuja löytyi tällä kertaa 133, lukulaitteeseen ladattuna vain 103. Takatalven tuiskuissa valinta osui nappiin. Upposin tarinaan, kun uloskaan ei tehnyt mieli.

Eletään torstaita joulukuun 15. päivän aamua Helsingissä. Kertoja, oikeustieteen professori, on toipumassa sairaudesta, lähdössä pitkästä aikaa työpaikalle. Vaimon jäljiltä pöydällä näkyy leivänmuruja sekä lehti siististi taiteltuna. Miehen huomio kiinnittyy ulkomaanosaston artikkeliin:

Katselin artikkelin yhteydessä olevaa naisen kuvaa, hänen tarkkaa ja samalla välinpitämätöntä katsettaan. Naisella oli puolipitkät vaaleat hiukset, jotka kehystivät kasvoja, kaartuivat kaulalle. Se oli nuoruuden kuva, nainen oli korkeintaan kolmenkymmenen. Vaikka kuvassa oli tuttua, siinä oli myös jotain vierasta.

Muisti alkaa toimia. Kyse on Punaiseen armeijakuntaan kuuluneesta Sigrid Eisenbergista, joka oli vapautunut 25 vuoden vankeusajan jälkeen. 

Mies syö kylmää greippiä ja miettii, meneekö vaimo illalla suoraan juhlaan vai mennäänkö sinne yhdessä. Vaimon kotiin unohtaman puhelimen näytölle ilmestyy viesti 

klo 13?

Saman tien se katoaa. Mies lähtee työhönsä, mutta pyörtää ullakolle. Perimmäisestä nurkasta löytyy laukku sisältönään vanhoja lehtileikkeitä ja kirjeitä. Sigrid oli ollut miehen nuoruudenystävä ja rakastettu Heidelbergin opiskeluvuosina, mutta mies irrottautui naisesta ja palasi Suomeen. Vuosikymmenten takaisista kohtaamisista on tallella lukuisia merkkejä. Samoin omasta vaimosta, Erikasta, joka häilyy tarinan alkuvaiheissa olematta läsnä. Illalla aviomies ajaa yksin juhlapaikalle menemättä muiden joukkoon:

Katsoin lasin läpi juhlaväkeä, yritin etsiä Erikaa heidän joukostaan, mutta en nähnyt häntä. Lunta satoi nyt hiljalleen, taivas oli valkea, polkua peitti ohut kerros. Erika ei ollut talossa, mutta hän oli kaikkialla. Löysin merkkejä hänestä sieltä täältä, taskussani oli pieni kirjelappunen, kauppalista, hänen takistaan pudonnut nappi. Ja toisaalta; hänen toinen elämänsä, josta en nähnyt muuta kuin satunnaisia vihjeitä, merkinnän kalenterissa, viestin puhelimen näytöllä, pöydälle unohtuneen kirjan.

Henkilöistä erottuu vielä pariskunnan yliopistossa opiskeleva ja masentunut Laura-tytär. Kvartetti muodostaa jännitekentän, jossa kukin on kokenut ahdistusta ja setvinyt olemisiaan. Kertoja on palaamassa ihmisten ilmoille, muistelee Erikan häipyneen perheestä pariksi kuukaudeksi ja Lauran rankaisseen äitiään mykkäkoululla. Rakastetun palattua Suomeen nuori Sigfrid päätyi 1980 osaksi terroristiryhmää, murhia ja lopulta vankilaan. 

Romaanin II osassa tarina kiertyy takaisin nuoruusvuosiin ja Heidelbergiin asti. Professori lähtee kongressimatkalle Kööpenhaminaan, mutta vaihtaa suuntaa ja painuu Saksaan. Muutaman päivän kuluessa hän jäljittää Sigfridiä, turhaan. Lopulta hän eksyy punaisten lyhtyjen seutuville ja heittäytyy sivuun tutuilta reiteiltään kuin rangaistuksena. 

Viimeisessä, III osassa, tilanne vaitonaisessa keittiössä avautuu, kun Erika tulee kotiin ja aviopari juttelee toisilleen. Heillä on yhteistä menoa illan tullen, sillä tytär on kutsunut vanhempansa merenrantaan. Siellä kirjaimellisesti tapahtuu valaistuminen. 

Kauniiksi lopuksi tunnustan, että aika ajoin luen mielelläni Haahtelan hillittyjä, taiten rakennettuja, kieleltään hiottuja tarinoita. Kuulostaa yllättävältä, että Lumiomenan mukaan Haahtela herättää sekä ihailua että inhoa blogistien keskuudessa, kuten tästä postauksesta käy ilmi. Suosittelen, 

Kohtalona mehiläiset

 

Norjalaista kirjallisuutta tulee luetuksi perin harvoin. Kun Maja Lunden Mehiläisten historia ilmestyi suomeksi 2016 Katriina Huttusen kääntämänä, ostin sen e-versiona jo 2017 nippa nappa neljällä eurolla. Ihmeekseni lukeminen tökkäsi heti alkuun. Lukulaitteella opus kuitenkin säilyi ja aika ajoin muistutti itsestään, kun selasin, mitkä tekstit voisi poistaa. Lopulta piti tarkistaa, miksi jätin lukematta tarinan mehiläisistä.

Kirja alkaa luvulla Tao, Piirikunta 242, Shirong, Sichuan, 2098. 
Eletään siis aikaa 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan loppua Kiinassa. Ympäristö ja työntekijät ovat äärimmäisen säänneltyjä. Nuorehko nainen Tao raataa hedelmäpuiden pölyttäjänä, koska mehiläisiä tai muitakaan hyönteisiä ei enää ole kuin muutama.  Ajatuksissaan hän kaihoaa toisenlaista elämää edes 3-vuotiaalle pojalleen Wei-Wenille, jonka kanssa ehtii viettää vain tunnin päivässä. Sekin aika menee vastahakoisen lapsen pakonomaiseen opettamiseen. Myös aviomies Kuan raataa pölyttäjänä. Kumpikin tavoittelee rahan säästämistä, jotta pari voisi hakea lupaa toiseen lapseen. Kerronta etenee niukoin sanoin, karuin lausein kuin sisäisenä puheena. 
Huh, huh: kaikkinainen ankeus nitisti minulta lukuhalut, joita takakannen mainos oli virittänyt:

Lumoava romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta. 

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä?

Vuonna 2098 se on totta ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Maja Lunde (s. 1975) on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Kirja voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 ja Fabelprisenin 2016.

Toisella yrittämällä kolmessa aikatasossa nytkähtelevä tarina alkoi pikku hiljaa vetää. Piti sinnitellä kärryillä ykskaks vaihtuvissa aikatasoissa. Kaksi isää ja yksi äiti runsaan vuosisadan päässä toisistaan pyrkii kukin varmistamaan esikoisensa tulevaisuutta. Miehiä yhdistää vankkumaton usko ja itsepäisyys tehdä pojasta toisinto itsestä, mikä tarkoittaa, ettei pojan sovi innostua edes koulunkäynnistä, vaan jatkaa isänsä mehiläistarhan hoitajana. Omista unelmista ja koulutuksesta olisi pelkkää haittaa mehiläistarhurille. Vasta Taon aikalaisille koulutus voisi tarjota vapautuksen orjatyöstä tuhoutuneessa ympäristössä, jossa ylin valta on naisilla tai ainakin yhdellä naisella. Niinpä Tao yrittää väkisin opettaa pientä poikaansa, että tällä olisi vanhempiaan parempi tulevaisuus. Tuhoon tuomittu sekin yritys. Sen vie yksi mehiläisenpisto. 

Mielessä kaihertaa yhä kaikkien kolmen vanhemman pääkköys. Kukaan heistä ei kuuntele esikoistaan, William ei huomaa yhden tyttärensä keskittymistä isänsä mehiläisiin. George ei anna arvoa poikansa ammatinvalinnalle toimittajana eikä saa aikuiseen lapseen luonnikasta yhteyttä, kun tämä kuitenkin auttaa isäänsä mehiläishommissa.

Jonkinlaisen armahduksen henkilöhahmot saavat loppujen lopuksi, kun tiukkojen isien pesissä taas pörrää mehiläisiä ja Tao saa luottotehtävän kulkea kertomassa hyönteisten olennaisesta osasta luonnossa. Tiukkoihin riveihin istutettujen päärynäpuurivistöjen tilalle leviää kukkaketo. Elämä virkoaa, Taon ja Kuanin avioliitto herää sekin eloon. Onnelliseksi vääntynyt loppu ei kuitenkaan vakuuttanut lukijaa, sillä tarinan ihmisten toiminta pysyi raiteillaan. Tuho etenee. Siitä kirjailija tuntuu kantavan painostavaa huolta. Ja minä otin liian tosissani fiktion, koska ärsyynnyin.

Jokaisessa tarinassa tihkuu kuitenkin kiehtovaa tietoa mehiläispesien hyörinästä ja kuningattaren keskeisyydestä pesän olemassa ololle. Tuli väistämättä mieleen oma isäni, joka joskus 1960-luvun lopulla innostui mehiläistarhauksesta. Hän hankki muutaman pesän puutarhaansa Turun Ispoisissa. Ostipa isä uusia kuningattaria Yhdysvalloista asti kaiketi tarhurien yhdistyksen kautta. Vaati tarkkaa ajoitusta ja näppäryyttä siirtää kuningatar tulevaan valtakuntaansa. 

Mehiläisten uurastuksen tuloksena vadelma- ja omenasadot paisuivat. Samoin kävi serkkuni apilaviljelyksille Rymättylän Poikossa, jonne isän innostamana Lahja-serkkuni hankki muutaman pesän. Isä niitäkin kävi aika ajoin hoitamassa mopolla matkaa taittaen. Olin hyvissä ajoin ommellut pistoksen pitävät haalarit sekä isälle että äidille. Harsohatut he taisivat ostaa. 

Hunajasato otettiin talteen linkoamalla saunassa kunnon välineillä. Kaikkea hunajaa ei mehiläisiltä viety, vain sellainen osa, joka sitten korvattiin silkalla sokerilla. Aikamoista touhua hunajan suoramyynteineen! 

Pettymyksiäkin tuli. Voikukkien helottaessa keltaisenaan joku naapuri myrkytti pihaansa niin, että mehiläisiä kuoli paljon. Tietääkseni ohi kävelleet tai pyöräilleet ihmiset välttyivät mehiläisten pistoksilta, samoin kaksi meidän perheen lasta, jotka usein olivat mamman ja papan hoivissa. Mutta kerran puutarhan laidalla yksi vartija suuntasi suoraan korvalehteeni ja tuikkasi kipeästi. Sitä en unohda!

Maja Lunden romaanin nimeä Mehiläisten historia vierastan. Vai pitäisikö uskoa mehiläisten kohta olevan pelkkää historiaa? Ei kai mikään ihme, etten ole tarttunut hänen nyt jo neliosaiseksi täydentyneeseen ilmastosarjaansa.

Iiu Susirajan kuvia katsomassa

Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.–12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli hienosti aseteltu. 

Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin. 

Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.

Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.

 

Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.

Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!

Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.

Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.

Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas  Suomen neito museon aulassa.

Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.

Ei mikään tavallinen sieniopas

 

Iida Turpeisen (s. 1987) Elolliset-romaanin tavoin Merlin Sheldraken (s. 1985) tietoteos Näkymätön valtakunta (Gummerus 2024, suom. Ulla Lempinen) paitsi ällistytti lukijansa myös herätti toivon: oppineet nuoret osaajat säteilevät ympäristöymmärrystä siinä määrin, että yhä useampi ihminen ehkä alkaa luopua tuhoamistavoistaan. 

Kirjan takakansiteksti lupaa paljon, ja kirja pitää lupauksen:

Sienten rihmastoja elää näkymättömissä kaikkialla ympärillämme ja sisällämme, eikä elämä maapallolla olisi mahdollista ilman niitä. Merlin Sheldrake vie lukijan tajunnanräjäyttävälle tutkimusmatkalle ja esittelee sienten uskomatonta maailmaa mikroskooppisista hiivoista satoja tonneja painaviin sieniverkostoihin ja psykedeelisistä sienistä himoittuihin tryffeleihin. Hän osoittaa, että sienet ovat avain planeettamme ja itsemme ymmärtämiseen ja tarjoavat keinoja ympäristöongelmien ratkomiseen.

 Sheldrake sulautuu jo alkusanoissa maisemiin, joissa hän on tehnyt tutkimuksiaan. Johdannossa hän paneutuu siihen, millaista on olla sieni. Pohdiskelut tulevat kerrotuiksi kaiken läpäisevästi. Kuinka ihmeessä sienet ovat voineet jäädä kovin vähälle huomiolle? En referoi enempää, vaan kehotan tarttumaan kirjaan. Sen motoksi mies on kirjoittanut ilman loppupistettä:

 Kiitollisena sienille, joilta olen oppinut

Lukujen otsikot puhukoot puolestaan: 1. Tenhovoima, 2. Elävä labyrintti, 3. Vieraiden intiimi liitto, 4. Mielen rihmastot, 5. Ennen juuria, 6. Puiden internet, 7. Radikaalia sienitiedettä, 8. Miten ymmärtää sientä, Loppusanat: Tämä komposti

Kiitoksia, viitteitä ja lähteitä on runsaasti. Kirja tarjoaa auliisti osviittaa lisätietoihin. Kenties tapahtuu niinkin, että lukijan omat hoksottimet herkistyvät havaitsemaan ympäristöstä yhä uusia seikkoja.

Kritiikkejä kirjasta löytyy. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 26.2.2024 muun muassa:

Näkymättömässä valtakunnassa biologi Merlin Sheldrake avaa näkymiä sienten jännittävään maailmaan. Sienet hoitavat tärkeitä tehtäviään kaikkialla: metsässä, meren pohjassa, aavikolla ja ihmisen suolistossa. Sienillä on älykkyyshierarkiaa horjuttavia kykyjä. Ne osaavat ratkaista ongelmia ilman aivoja. Esimerkiksi limasieni löytää labyrintissa ”lyhimmän reitin kahden pisteen välillä”.

– –

Ilman sieniä ei ole elämää. Nykyisistä kasvilajeista yli yhdeksän­kymmentä prosenttia on mykorritsasta eli kasvin juureen kietoutuvasta sienestä riippuvaisia. Kirjoittajan sanoin kasvien ja sienten välillä on ”intii­mi kumppanuus”. Ke­mial­listen lannoitteiden käyttö kuitenkin uhkaa eläimille ja ihmisille elintärkeitä mykorritsa­suhteita.

  Mikko Saari arvioi teoksen Hesarissa 6.2..2024.

***

Kerran mökillä helotti kirkkaan keltainen, epämuotoinen kummajainen polun reunalla. Se osoittautui limasieneksi. Ihmeestä otettiin kuva, mutta otoksesta on hävinnyt sitruunainen väri, joten jääköön kopioimatta tähän. Seuraavana päivänä koko otus oli oikeasti kalvennut. Ihmisruuaksi siitä ei olisi ollut alun alkaenkaan. 

Sieniä olin oppinut etsimään, poimimaan ja syömään lapsesta asti itäsuomalaisen äitini opastamana. Hän tunsi ainakin haperot, rouskut, orakkaat, tatit ja kantarellit. Länsisuomalainen isäni luuli pitkään, että vain kantarellit kelpaavat syötäviksi. Sienikirjoista on tullut hankituksi lisäoppia lajien tuntemukseen. 

Onneksi omat lapset ja heidän lapsensa ovat hekin herkistyneet keräämään sieniä, varsinkin runsassatoisia suppilovahveroita. Niitä en muista äitini sienivalikoimista. Ovatpa testanneet lampaankäävänkin syömäkelpoiseksi, vaikka jokin minun tarjoamani ateria heidän lapsuusvuosiltaan epäilytti.

Etenkin mökkiläisyys Nousiaisissa herkisti sienille, koska oma piha tuotti komeita tatteja. Ne kasvoivat vain kuusten katveessa, joten pakko oli hoksata puiden ja sienien yhteys. Nehän elivät symbioosissa, kuten moniin asioihin perehtynyt kaverini osasi kertoa. Kun jokunen vuosi sitten myin mökin, valistin ostajia kuusenherkkutateista yhtenä paikan aarteista. Voitattejakin löytyisi, mutta vain ranta-alueelta. Kuinkahan valtavia ovatkaan mykorritsaverkostot puiden juuriin kietoutuneina pihakuusten jo koko alueen maanpinnan alla, kun siellä ei tietääkseni käytetty mitään myrkkyjä. Kimalaisia ja muita pörriäisiä näet varjeltiin tosissaan.

 Näitä sieniä muistan ihailleeni, mutta ruuaksi en tohtinut niitä ottaa. Suippolakkinen myrkkyseitikki pelotti. Mitä lienevät kuvan sienet?

Muistelen, kuinka myös käävät, naavat ja jäkälät innostivat kuvaamaan. Kerran minä pahalainen kaavin tienposken kiven pinnasta jäkäliä siirrettäväksi mökkipihan kiville. Eivät muuten siirtyneet. Häpeän jättämääni arpea vieläkin. 

Ensi kosketuksen luonnonihmeisiin Merlin oli saanut omalta isältään Rupert Sheldrakelta. Tätä nykyä poika innostaa eloisasti – kiitos myös erinomaisen suomennoksen – lukijoitaan ymmärtämään muun muassa, kuinka juuri jäkälät toimivat pioneereina ja kiinnittyvät ensimmäiseksi kivien pinnoille uuttamaan irti kivennäisaineita. Aikojen saatossa kasvien ilmaannuttua maapallolle kivennäisaineita alkoi siirtyä kehittyvien juuristojen kautta kasvinosiin asti. 

Käsitys elämästä maapallolla hahmottui luetun perusteella vähintään uuteen asentoon.

Elle, kovaksi kasvanut

 Joitakin aikoja sitten tallensin Yle Teeman tarjonnasta hollantilaisohjaajan Paul Verhoevenin Ranskassa 2016 julkaistun elokuvan Elle pääosassa Isabelle Huppert. Eilen katsoin yksikseni rajun leffan. Tänään olen lukenut siitä muutamia kritiikkejä. Niissä arviot heittelevät, kuten tämä, tämä ja tämä juttu näyttää. 

Yhdellä katsomisella pystyn toki kirjoittamaan joitakin havaintoja näkemästäni. Tyynesti kuin alkukohtauksen tummanpuhuva pulska kissa katsoin niin raiskaukset kuin Ellen kylmäverisen kamppailun hyökkääjää vastaan. Kävi pian selväksi, ettei ole kyse naisesta, joka sortuisi koettuaan väkivaltaa yllätettynä kotonaan. Ellen viileä järjestelmällisyys siivouspuuhissa ja tyynessä kylpemisessä hämmästytti. Ei soittoa poliisille, ei edes kenellekään tutulle. 

Muutama kuvien yksityiskohta päilyy mielessä, yhtenä niistä hitaasti kylpyveden pintaan noussut verinen vaahto Ellen jalkojen välistä.

Panikoimatta Elle lähtee tapaamaan ystäviään. Kasvojen ruhjeet hän selittää kaatumisella. Vasta pöydässä samppanjapulloa avattaessa hän mainitsee kuin ohimennen tulleensa raiskatuksi. Seurue järkyttyy, viivytellään hetki samppanjan kanssa. Ei sen kummempaa.

Firman omistajana työkuvioissa käy oitis ilmi, kuka on pomo: Elle. Hänen armeijansa on ryhmä animaatioiden tekijämiehiä keulanaan hahmojen piirtäjä. Videoiden aiheissa ja juonenkäänteissä korostuu hurjaksi yltyvä seksikuvasto. Yksi osaajista keksii ympätä Ellen kasvokuvan hirmuolioon ja jakaa pätkän porukan koneille. Pila naurattaa hetken. Elle tuntuu tajuavan kuka on pilan takana ja pyytää kiltin oloista animoijaa hakkeroimaan kaikkien koneet pilailijan selvittämiseksi. Palkkioksi rikoksesta pomo lupaa tukun euroja verotta. Tapaus tosiaan selviää, ja pilavideo häviää koneilta. Palkkion asemesta kyseinen animoija joutuu nöyryytetyksi.

Katolisuus häämöttää paikoin tapahtumien taustoissa ja henkilöissä, yhden illallisvieraan kohdalla julkiuskovaisuutena. Panin merkille, kuinka Elle hivelee jalallaan naapurinsa, hartaan katolisen rouvan aviomiestä illallisen kuluessa. Elle ei siis ole viaton, vaan hän houkuttelee miestä. Aika ajoin levollisen oloinen naapuri käy jopa auttelemassa Elleä talohommissa, mutta voi myös vetää ylleen kaamean mustan kumiasun naamareineen. Lopussa juuri tämä mies osoittautuu Ellen raiskaajaksi. Äitinsä pelastajaksi osuu paikalle oma poika ja kalauttaa naapurin kuoliaaksi itse teossa. Tässä vaiheessa poliisit hälytetään paikalle.

Katsojan hämmästykseksi naapurin leskeksi jäänyt rouva kiittää kesken muuttopuuhiaan Elleä. Rouva tunnustaa, että hänen miehensä synkeä puoli sai toteutua Ellen kanssa (!). Vaimo siis armahtaa miehensä. Tässä jos missä olisin tarvinnut teologia avuksi tulkitsemisessa.

Erikoislaatuisia naisia on muitakin. Yksi heistä on botoksilla itseään kohennuttava ja nuoria miehiä ylläpitävä Ellen äiti. Hän vaatii, että tytär menisi tapaamaan pitkää tuomiota sarjamurhista istuvaa isäänsä. Mieheen tiivistyy Ellen kipupiste, joka sykkii muistoa lapsena koetusta raiskauksesta. Jokin valokuva tuhkan ryvettämästä kymmenvuotiaasta on jäänyt pyörimään lehtiin, mikä yhä varjostaa Ellen äveriästä elämää. Tässäkö selitys videoiden aihepiiriin? Niissä hän pystyy kostamaan raiskaajille firmansa osaajien  taidoin.

Molemmat vanhemmat kuolevat. Äiti tuupertuu aivoverenvuotoon kesken joulun juhlinnan, isä löytyy sellistään hirttäytyneenä kuultuaan tyttärensä tulosta vierailulle. 

Erinäisiä muitakin tapahtumia tarinaan sisältyy, muun muassa oman pojan "isyys". Ja Elle tunnustaa parhaalle ystävälleen, kuinka hän makasi tämän miehen kanssa. Kaiken Elle tekee kylmästi ja katsoo tarkasti muiden reaktioita. 

Elämä jatkuu uusin kääntein. Niistä ensimmäinen lienee yhteen lyöttäytyminen ystävättären kanssa, joka ehdottaa muuttavansa Ellen isoon taloon. Yhteinen matka alkaa kylki kyljessä kävellen puistokäytävää, muistaakseni hautausmaalla.

Tajusin elokuvan merkkiteokseksi, vaikken siitä ns. tykännyt. Kaikin puolin tiukkaa työtä, erinomaisia näyttelijöitä etunenässä tietysti Ellenä Isabelle Huppert.