Melenderiä romaanina

Tommi Melender julkaisi WSOYn kustantamana 2009 romaanin Ranskalainen ystävä ja päätyi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Silloin palkittiin Antti Hyry romaanilla Uuni, josta linkin mukaisesti minäkin olen sanani sanonut. Teosten maailmat  ovat tyystin erilaiset, mutta niitä yhdistää kielen kirkkaus, täsmällisyys, taituruus. Kumpikaan kirjoittaja ei tunnu hevin päästäneen julkaistavaksi löysää tekstiä, virkettä tai edes sanaa.

Melenderin vuosien takaisen romaanin e-versio oli helppo napata Elisa Kirjan lähettämästä sähköpostitarjouksesta. Tunnen kirjoittajan, sillä olen jo pitkään seurannut Melenderin Antiaikalainen-blogikirjoituksia. Niitä ilmestyy harvakseen, koska arikkeleina tai esseinä ne lienevät kohtalaisen isotöisiä. Lukemani perusteella tiesin, että saan laatutavaraa. Sitä lupaa myös Elisa Kirjan teosesittely:

Romaani ihmisten vihaamisen vaikeudesta
Joel Raento on suomalainen näytelmäkirjailija ja julkkisluennoitsija, joka tienaa hyvät rahat eliitin härnäämisestä. Identiteettikriisin jälkeen hän vetäytyy ranskalaiseen pikkukaupunkiin omistautuakseen Gustave Flaubertin teosten lukemiselle.
Siellä hän tapaa Marcel Daigneault’n, tragedian kokeneen entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisliigalle. Heitä yhdistävät tyylin ja arvokkuuden kaipuu sekä ikävä 1800-luvulle. Nykyaika on CNN:n uutisvirtaa kulttuurien yhteentörmäyksestä; terrorismia, taloutta ja ihmiskauppaa.
Väistämättömien tapahtumien keriytyessä auki Joel ja Marcel oppivat jotain tärkeää itsestään, toisistaan, ystävyydestä ja ihmisen kyvystä tehdä hyvää armottomissakin olosuhteissa. Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle.

Aamun kirjassa 1.12.2009 Seppo Puttonen ja Nadja Novak haastattelivat Melenderiä Ranskalaisesta ystävästä. En muista nähneeni ohjelmaa, mutta katsoin sen Ylen Elävästä arkistosta, kun olin lukenut kirjan.

Eri yhteyksissä on mainittu, kuinka ranskalainen kirjallisuus ja elokuvat ovat vaikuttaneet Melenderiin. Joitakin tunnistamisen hetkiä itsekin koin, vaikken jahdannut intertekstuaalisia jälkiä. Elokuvista muistuttaa heti alkajaisiksi jakso Le Havren satamassa. Se on kuin suoraan toimintaleffasta, jossa rikolliset puuhaavat ihmiskauppaajina sekä alistavat ja kiristävät yhteistyökumppaneitaan. Kammottava tilanne luettuna ei kuitenkaan tyrmää niin tyystin kuin ehkä elävästä kuvasta katsottuna. Puistattavan tapauksen yksi toimija tulee sittemmin tutuksi päähenkilön ranskalaisena ystävänä.

Tarina etenee rivakasti. Lukiessa huomasin miettiväni, miten tekstiin on syntynyt tai synnytetty se imu, joka herpaantumatta kuljettaa myös lukijan kohtauksesta toiseen. Sekä päähenkilö Joel että Marcel ranskalaisena ystävänä elävät syrjässä, silti tai siksi hyvin tietoisina itsestään. Kumpikin edustaa lukeneisuutta. Marcelin kotijumalana on Baudelaire, Joelin Flaubert. Törkeästi uhattuna Marcel kirkastaa näkemykseksi sen, ettei alistu maksamaan mielivaltaisesti hänelle määrättyä velkaa. Tapahtukoon, mitä hyvänsä.

 Mitä oikein haudot? kysyin.   
 En tiedä. Enkä kertoisi, vaikka tietäisin.    
Meillä on kolme päivää aikaa. Anna minun järjestää ne rahat.    
Olet liikuttava, Joel. Uskotko vakavissasi, että minulle koittaa vapaus kun Falloux saa rahansa? Luet täällä yksiksesi Flaubertia ja puristat vihoissasi kättä nyrkkiin, mutta et pysty kuvittelemaan ihmisistä pahinta mahdollista. Et suostu hyväksymään, että ihmiset ennen kaikkea pettävät ja tappavat. Haluat auttaa minua, haluat tehdä rahoillasi hyvää. Arvostan hentomielistä humanismiasi, usko pois, mutta pidän sitä järjettömänä. Et voi auttaa minua, enkä siedä apuasi. Paina se kalloosi.    
Marcel aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta jätti sikseen. Hän jäi tuijottamaan tyhjää lasin pohjaa kuin olisi turhaan etsinyt sieltä Narkissoksen kuvajaista.    
Tiedätkö, miten Ludmilan kävi? kysyin istuttuamme pitkän tovin puhumattomina.    
Ei aavistustakaan. Tuskin hän päätyi huoraksi Amerikkaan. Ei ainakaan siinä kontissa. Mutta ne yksitoista muuta päätyivät, koska minä kuljetin heidät Le Havren satamaan. Olisin voinut päästää heidätkin vapaaksi, mutta en tietenkään päästänyt. Falloux’n miehet olisivat raahanneet minut pimeään kellariin, kiskoneet irti sormenkynteni ja hampaani, murskanneet kivekseni, katkoneet penikseni, puhkoneet silmäni ja leikanneet kurkkuni auki. Mikä minä sinun mielestäsi olen? Suuri sankari, joka auttaa henkensä kaupalla ihmiskaupan uhrin pakenemaan? Vai suuri typerys, joka hellämielisyyttään päästää yhden vapaaksi, mutta kyyditsee muut orjuuteen? Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja ja tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen? Että voin Ludmilan avulla kostaa Falloux’lle ja Simonen murhaajille ja niille kaikille, jotka tekevät sairaimpia ja kammottavimpia rikoksia? (s. 175 - 176.)

Sattuma puuttuu tapahtumiin: rikollispomo Falloux kuukahtaa kotonaan sydänkohtaukseen. Niin raukeaa velka. Joel päätyy päästelemään puppua CNN:n haastattelijalle, Marcel kaikkoaa näkyvistä tutun baaritarjoilijan kanssa. Romaani päättyy lakonisesti:

En enää nähnyt heitä. Kun aamulla lähdin Aronvillestä, seuranani oli vain Flaubert. (s. 192 - 192.)

Mitä minuun tarttui kirjasta? Sain mielihyvää puhuttelevasta sanataiteesta. Huomaan arvostavani suuresti tekoja, joiden tuloksena on ollut luotavissa tämän ajan ilmiöitä valaiseva tarina. Sen ydin kiertyy ihmisen mahdollisuuksiin tehdä hyvää. Siltäkin perustalta sietää jatkaa moraalikysymysten pohdiskelua.