Ihmiskunnan viholliset - keitä he ovatkaan?

 Mika Waltarin suurteos Ihmiskunnan viholliset (1964) on viipynyt hyppysissäni jonkin aikaa. Lähes 800-sivuisena sitä ei hevin lue äkkiä eikä yhtenä niteenä jaksaisi kannatella käsissään. Niinpä se on jaettu kahdeksi eri kirjaksi, osiin I ja II. Ensimmäisestä löytyy alaotsikko Minutus Roomalainen, toisesta Poikani Julius. Molemmat osat ovat kuuluneet Perttelin kunnankirjastoon, jonka kokoelmista ne on poistettu. Lukemissani kirjoissa ei ole jäljellä kansipaperia. Viereinen kuva on teoksen 14. painoksesta.

Yhä lukukelpoiset poistokirjat, vaikkakin vanhoilta haiskahtavina, jatkavat myyntituotteina vaellustaan. Muun muassa nämä Waltarin kirjat odottivat ostajia eräässä turkulaisessa antikvariaatissa, jossa aika ajoin tulee poiketuksi. Hinnaksi mainitaan 27 euroa, mutta jos oikein muistan, ystävä sai ne puolella hinnalla. Minä puolestani selvisin luku-urakasta maksutta lainaamalla opukset. Huomenna palautan ne, jotta omistaja voi aloittaa tai oikeammin jatkaa omaa luku-urakkaansa.

Mitähän Waltari tuumaisi kirjojensa kohtaloista? Olisi kai hyvillään, kun lukijota riittää. Itse sain sytykkeen massiiviseen romaaniin Panu Rajalan Waltari-elämäkerrasta. Sen luin pari vuotta sitten ja vannoin silloisessa blogitekstissä, että syksyn tullen luen Rooma-eepoksen. Niin tosiaan luin, vaikka vasta kaksi vuotta myöhempänä syksynä.

Teos jakautuu 14 kirjaan, seitsemän kummassakin osassa. Kirjat on otsikoitu ytimekkäästi: Ensimmäinen kirja ANTIOKIA, toinen ROOMA, kolmas BRITANNIA,  neljäs CLAUDIA, viides KORINTTI, kuudes SABINA, seitsemäs AGRIPPINA, kahdeksas POPPEA, yhdeksäs TIGELLINUS, kymmenes TODISTAJAT, yhdestoista ANTONIA, kahdestoista ILMIANTAJA, kolmastoista NERO, neljästoista VESPASIANUS. Loppusanat (ss. 774 - 775) vastaa kaikessa lyhyydessään siihen, mikä onkaan tarinan minäkertojan ja hänen läheistensä kohtalo.

Kirjaparin nimi, Ihmiskunnan viholliset, mietitytti pitkään. Keistä oikein on kyse? Asia alkoi kirkastua, kun tapahtumat Roomassa etenenevät vaiheeseen, jossa keisari Neron korviin kantautuu, että alati keskenään riitelevät juutalaiset pysyvät omissa piireissään eivätkä käy koskaan teatterissa. Taiteilijaksi ja suureksi laulajaksi itseään kehittävä Nero pitää tätä niin raskauttavana, että puuskahtaa jotenkin näin: juutalaisethan ovat ihmiskunnan vihollisia! Pikku hiljaa asia tarkentuu ja käy ilmi, että varsinkin  ne juutalaisten ryhmittymät, joista puhutaan kristittyinä ja jotka pitävät omia erityisiä salaismenojaan, leimautuvat pahimmiksi ihmiskunnan vihollisiksi. Niinpä heistä kehkeytyy sopiva syntipukki, kun Roomassa syttyy jättimäinen tulipalo ja pitää löytää sen sytyttäjät. Palon kuvaus ja varsinkin syyllisten rankaisu kasvaa infernaalisiin mittoihin. Tässä on romaanin kakkososan dramaattinen huippu ja käännekohta.

Yllätyksenä  Rooman vallanpitäjille tulee se, että kristityt eivät hylkää omiaan eivätkä karkaa, vaikka tilaisuuksia tarjoutuu. He suostuvat kuljetettaviksi sirkusareenalle kuin monituhatpäinen lammaskatras. Teloittajille tilanne on käydä ylivoimaiseksi, sillä tapettavia on liikaa. Alttiit Neron virkamiehet keksivät kovassa kiireessä, kuinka hommasta selvitään ja Nero saa toivomansa taiteellisesti korkatasoisen (!) tapahtuman. Groteskius yltyy yltymistään, kun ristiinnaulittuja kielletään huudoillaan häiritsemästä musiikkiesityksiä. Yhä pahempaa on tulossa, kun pedot raastavat tuomittuja ja lopuista rangaistavista tehdään eläviä soihtuja valaisemaan kansalle tarjottavaa ilmaista ateriaa puistossa. Tunnelmaa pilaavat palavien ihmisten vaikerrus ja kärventyvän ihmislihan lemu. Karmaiseva kuvaus rinnastuu vääjäämättä juutalaisten kohtaloihin toisen maailmansodan aikaina Keski-Euroopassa. Holokaustillakin tuntuu olleen varhainen esinäytöksensä.

Sallan lukupäiväkirjasta tavoitin omani kaltaista innostusta Waltarin luomaan historialliseen romaaniin. Kirjailija vie lukijansa kokemaan elämää Roomassa, osallistumaan juoruiluihin, kohtamaan hurmaavia ja vallanhaluisia naisia, ihmettelmään kristittyjen puuhia, tapaamaan Paulusta ja Keefasta, pohtimaan ristiriitaisia uskon kysymyksiä. Waltarin historian tuntemusta ja kykyä muuntaa tieto eläväksi on kiitelty Sinuhesta asti. Yksi kiehtova kerronnan elementti on minä-muotoisuus. Menettely tehoaa myös Valtakunnan salaisuudessa, jossa Markus Mezentius kirjoittaa omissa nimissään kirjeitä kokemuksistaan Galileassa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen silminnäkijänä. Lukija osallistuu uteliaana ihmeellisiin tapahtumiin. Niihin palataan monin paikoin Rooma-kirjoja, mikä lukijassa vahvistaa osallistumisen tunnetta. Vihdoin tulee tutuksi myös rouva Tullia, jolle Markus Galileassa osoittaa kirjeensä, vaikkei lähettänyt niitä. Rooma-kirjoissa ne siirtyvät Markuksen pojalle Minutukselle. Tämä puolestaan kirjoittaa  omista kokemuksistaan, tekemisistään ja ajatuksistaan Rooman ylhäisön edustajana pojalleen Juliukselle, jolle isä lopulta kaikin keinoin valmistelee tulevaisuutta Rooman keisarina.

Koska Salla tarjoaa lukupäiväkirjassaan luonnehdintoja useista henkilöistä, en toista hänen jo esittämäänsä. Sen sijaan yritän pohtia Waltarin käyttämää henkilöiden ja tapahtumienkin kaksoisvalotusta. Sen aistin paikoin ironisuutena, ellen peräti sarkasmina. Minutuksen itsestään mainitsemat asiat ovat usein hämmentävän ristikkäisiä. Hän myöntää hamuilleensa rikkauksia ja olleensa onnettaren suosikki niin kauan kuin suostui säilyttämään vaatimatonta puukuppia, äidiltä perittyä, ja juomaan siitä joskus tilkan viiniä. Kun lahoava kuppi saa pintaansa kultaa ja hopeaa, onni tuntuu hylkäävän Minutuksen. Kristittyjä taikauskosta moittiva sivistynyt, laajalti matkustellut Minutus osoittautuu itse taikauskoiseksi. Hän kuitenkin seurustelee kristittyjen kanssa, sallii heidän kokoontua talossaan, muttei ota vastaan kastetta ennen kuin viimeisellä rajalla. Onkohan Waltari ladannut Minutuksen hahmoon paitsi uskossa epävarmaa itseään myös aimo annoksen tietyn laista ihmiskunnan vihollista?

Vallasta taistelu on Rooman ylhäisön keskeistä toimeliaisuutta. Paljon on puhetta Rooman laista, mutta se sivuutetaan kevyesti, kun tuntuu tarpeelliselta raivata joku tieltä. Syyt keksitään ja murhat toteutetaan. Kukaan ei ole turvassa. Huima näkymä avautuu Neron loppuaikoihin, jolloin palvelijatkin kaikkoavat hänen Kultaisesta talostaan. Lopulta häviävät jopa silkkilakanat keisarin valtavasta vuoteesta.  Ei ollut keisarille suojaa palatsista, jonka hän Rooman palon jälkeen katsoi oikeudekseen rakentaa, jotta voisi asua niin kuin hänen arvolleen kuuluu. Järjettömät kustannukset katettiin eräänlaisin rahauudistuksin ja lisäveroin. Moni köyhtyi, yksi pörhistyi - ja menetti sekä kansan suosion että henkensä. Kristittyjä syyttänyt Nero osoittautuu paradoksaalisesti itse yhdeksi ihmiskunnan vihollisista. Waltarin luoma eloisa henkilökuva Nerosta tuntuu sillä tavoin todelta, ettei sitä hevin unohda.

Luin vielä uudestaan romaanin toisen osan alkuun liitetyn tekstin, joka on peräisin Tacitukselta. Sen olennaisin kohta on mielestäni tämä:

-- Siksi vangittiin ensin ne, jotka tunnustivat, sitten heidän ilmiantojensa nojalla suunnaton määrä, joka selitettiin syylliseksi, ellei juuri tuhopolttoon, niin ainakin vihaan koko ihmissukua kohtaan.-- (Annales, 15. kirja, 44.)


Waltari kaiketi paljastaa näin romaaninsa keskeisimmän lähteen ja perustelee myös kirjansa nimen. Vasta nyt kun olen lukenut koko romaanin, huomaan, että sen pohjakuvio on suoraan Tacitukselta.