Vilhelm Moberg, Utvandrarna - eepoksen alku

Kahdeksan päivää tarvitsin Vilhelm Mobergin siirtolaiseepoksen ensimmäisen osan lukemiseen. Se on nimeltään Utvandrarna, ilmestynyt ensi kerran 1949. Turun kaupunginkirjaston ainoa alkukielinen, nidottu kappale on vuodelta 2015 ja kuuluu Albert Bonniers Klassiker -sarjaan. Sivuja tässä osassa on 568, präntti siedettävän isokokoista, mikä osaltaan piti yllä lukemisen hinkua, kun myös kertomuksen käänteet kiinnostivat suuresti.

Aivan aluksi kirjailija luo näkymän 1800-luvun Smoolantiin ja siihen, kuinka vuosisatainen pysähtyneisyys natisi liitoksistaan ja alkoi murtua. Nälkävuosina levisi entistä laajemmalle tietoja, että kaukana lännessä on viljavaa maata ilman viljelijöitä. Kotiseudun kurjuudesta voi päästä eroon, kunhan uskaltautuu lähtemään. Avausluvussa Bygden som de lämnade Moberg luettelee faktoja Ljuderin lähtöpitäjästä, ihmisten elinoloista, hallinnosta, väestön rakenteesta, sielunhoidosta ja uskonnollisista hurmosliikkeistä. On siis kyse tosiasioihin pohjautuvasta romaanista.

Itse kertomus jakautuu kahteen osaan, kummassakin 15 lukua: I Grinder på Amerikavägen, II Bönder på havet. Kirjan lopusta löytyy sisällysluettelo, kiitos siitä.

Lukemani kirjan koristeellisen takakannen teksti tiivistää olennaisimmat seikat ja henkilöt  muutamiin riveihin. Mobergista tarjotaan perusfaktat.

Koska kirja on nykyisin kaupan myös e-versiona, katsoin, millä sanoin sitä esitellään Elisa Kirjassa. Tässä sitaatti:

En gråkall aprilmorgon år 1850 samlades några män, kvinnor och barn från Ljuders socken i Småland för att utvandra till Nordamerika. De kom från de små stugornas och de stora barnkullarnas land. De hade gjort uppror mot fattigdomen och nöden, mot det ändlösa slitet på steniga åkrar, mot prästens och länsmans myndiga överhet i 1800-talets svenska u-land. De lyssnade till locktonerna från och om det nya landet i väster som hade jord utan brukare och kallade på jordbrukare utan land. Om landet de lämnade, med fattiga grå byar, törnrossnår och silverbäckar, med kor och getter i lidren, berättar Vilhelm Moberg och om de människor som lämnade det: Karl Oskar, Kristina och deras barn, den religiösa svärmaren Danjel och hans milda hustru Inga-Lena, Robert med äventyrslusten brinnande i blodet, och den ogifta skökan Ulrika i Västergöhl.

Utvandrarna (1949) är första delen i Vilhelm Mobergs stora Utvandrarepos som under hela 1900-talet varit en mycket läst och älskad svit och som även filmatiserats. Det är svårt att föreställa sig någon enskild svensk författare som mer påverkat så många svenskar under en så lång period som Vilhelm Moberg gjort och fortsätter att göra.

Keskeiset henkilöt Karl Oskar Nilson, hänen vaimonsa Kristina ja pikkuveljensä Robert piirtyvät lukijan mieleen täyteläisinä niin ulkomuodoltaan, luonteenlaadultaan kuin hiljaa mielessä tuumituilta ajatuksiltaan. Veljesten vanhemmat asuvat kotitilalla syytinkiläisinä Karl Oskarin ja Kristinan asettuessa isäntäpariksi. 15-vuotiaan Robertin oma isä puhuu rengiksi erääseen taloon (samoin kävi omalle isälleni 1920-luvulla). Siellä Robert asuu hevostallin seinän takana surkeassa kopperossa yhdessä toisen rengin, Arvidin, kanssa. Isäntä osoittautuu niin kovakouraiseksi, että Robert karkaa pahoinpideltynä kesken pestiä. Ajatus Amerikkaan lähdöstä ja vapaudesta elää pojan mielessä.

Karl Oskar elättelee samaa unelmaa kuin pikkuveljensä, mutta vaatii aikaa, ennen kuin Kristina suostuu lähtemään ja kotipaikka voidaan myydä. Yllättäen matkalaisia kertyy paljon lisää, kun joukkoon liittyy naapurinmies ilman vaimoaan sekä omaperäisen uskonnollisen toiminnan takia pitäjästä häädetty Kristinan sukulaismies Daniel perheineen ja myös Ulrika tyttärineen. Nämä kaksi  ovat pysyneet mukana Danielin uskonpiirissä. Maineeltaan mustamaalattu Arvid pääsee mukaan suunnitelmiin, kun Daniel on pestannut hänet rengikseen.

Jo kuvaus matkanteosta hevospeleillä Karlshamniin auttaa nykylukijaa kuvittelemaan, mihin hankaluuksiin ihmiset joutuvat. Aikaa kuluu, kylmyys koettelee, lisäkuluja ilmaantuu. Kun vihdoin päästään laivaan, käy ilmi, kuinka ahdas se on kaikkiaan 78 matkustajalle. Miehistöäkin on parisen kymmentä. Koko joukosta kirjailija hahmottelee mietityttäviä kuvia, etenee verkkaisesti kuin laiva meren aalloilla. Kukaan ei tässä vaiheessa tiedä, kuinka pitkästi aikaa kuluu, ennen kuin ollaan New Yorkin satamassa. Tarkkakorvaiset kuulevat miehistön puhuvan, että matkan kuluessa ahtaus helpottaa. Kuinkahan moni siis kuolee? Tällaisin vihjein kirjailija houkuttelee lukijaa ottamaan asiasta selvää. Henkilöistä moni on jo tullut niin läheiseksi, että heidän puolestaan pelkää.

Kymmenviikkoiseksi vastatuulessa venyvän matkan kaikkinaiset vaiheet siirtyvät lukijan koettaviksi, kunhan jaksaa edetä tekstissä. On pikkuvauvoja sekä muita lapsia, kurkkupaisetta poteva tyttö, sydänvaivainen gotlantilaismies, vaatetäiden riesaa, makean veden vähyyttä. Ennen pitkää keripukki vaivaa Kristinaa niin pahasti, että hänen pelätään kuolevan.

Ruoka on kaameaa. Omat eväät loppuvat, laivan ruoka härskiintyy. Ihme, ettei kukaan saa ruokamyrkytystä. Kovassa myrskyssä lähes kaikki ovat merikipeitä, mikä entisestään lisää välikannen makuutilojen lemua.

Ja niin käy, että juhannusaattona 1850 perille New Yorkin satamaan saapuu 78 matkustajasta vain 70. Kahdeksalle on järjestetty hautajaiset merellä.

Mihin ja miten matka jatkuu? Kerran merellä Karl Oskar pohtii kysymystä ja saa aivan sattumalta kuulla, että Minnesotassa on viljavaa ja sääkin siellä suotuisampi kuin kuumassa etelässä. Niinpä jatkan eepossarjan kakkososaan nimeltä Invandrarna saman tien, jotta pääsen selville keskeisten ja muidenkin henkilöiden seuraavista vaiheista. Sen jo tiedän, että Minnesotan territorioon Karl Oskar perheineen päätyy.

Yhtä kiihkeästi kuin Mobergia muistan kauan sitten lukeneeni Väinö Linnan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla. Luulenpa, että Linna puolestaan oli perehtynyt Mobergin siirtolaiseepoksen, jonka suuri aihe ja sen käsittelytapa tuntuu yhtä intensiiviseltä kuin Linnan oman suurteoksen. Kummankin kirjailijan tekstistä välittyy sellainen eettinen vire, joka ohjaa asettumaan kuvatun ympäristön vähäosaisten asemaan. Korostuupa sekin, kuinka joukossa on niitä, jotka uskaltavat tarttua toimeen. Molemmat merkittävät pohjoismaiset kirjailijat ovat laajentaneet lukijoidensa kokemuspiiriä kauas ohi sen, mihin itse kullakin on ollut mahdollisuuksia omassa elämässä. Muistui taas mieleen se tuttu toteamus, että on antoisaa lukea eri aikakausien merkkiteoksia.